Slider

Väitöskertomus

10.10.2018




21.9.2018 oli erään prosessin päätepiste. Tammikuussa 2010 alkanut urakka sai päätepisteensä. Väittelin.




Matka.

Tämä on kaiketi kuin eräänlainen synnytyskertomus. Odotus vain kesti yhdeksän kuukauden sijaan yhdeksän vuotta. Aika riippuu vähän siitä lasketaanko se jatko-opinto-oikeuden saamisesta vai työn varsinaisesta aloituksesta. Joka tapauksessa matka oli pitkä ja raskas.

Oikeastaan tuo matka alkoi jo aiemmin. Vuonna 2002 astuin Porin yliopistokeskuksen ovista sisään. Ylitin lukemattomia kertoja Kokemäenjoen ylittävän sillan. Kuljin vanhan puuvillatehtaan tiiliseinien sisällä. Valmistuin kandidaatiksi ja sitten maisteriksi. Ja nyt lopulta väittelin.

Jos olisin tiennyt millaisia mielenmyllerryksiä tuolle matkalle mahtuu, en tuskin olisi uskaltanut lähteä matkaan. Luultavasti kuitenkin olisin kohdannut samat henkiset mutkat jollakin muulla polulla sen sijaan. Nyt hyvänä hetkenä voin ajatella, että minun oli kohdattava mörköni, jotta saatan opetella ymmärtämään itseäni.




Väitöspäivä.

Heräsin aamulla. Vein lapsen eskariin/päiväkotiin. Isompi lapsi meni kouluun. Pukeuduin mustiin housuihin, pitsisomisteiseen paitaan ja pitkään mustaan bleiseriin. Jalkaani laitoin korkkarit. Ajoin kaupunkiin käydäkseni kampaajalla/meikkajalla. Parkkipaikkaa ei meinannut löytyä. Lopulta tein taskupysäköinnin. Jep korkkarit jalassa. Ehkä minusta olisi sittenkin todelliseksi leidiksi vaikkapa Pariisin kaduille.

Meikkauksen ja kampauksen jälkeen minua katsoi peilistä tyylikäs nainen.

Hyppäsin jälleen rattiin. Pysäköin yliopistokeskuksen liepeille. Minulla oli hetki aikaa odotella ennen tapaamista vastaväittäjän ja kustoksen kanssa. Kävin ostamassa stayup-sukat illan pukeutumista varten. Iltapuku ja sukkahousut nimittäin ovat sangen ikävä yhdistelmä vessassa käydessä.

Tapasin vastaväittäjän ja kustoksen. Testasin mikrofoni toimivuuden. Minua muistutettiin, että muistathan riisua mikin väitöksen jälkeen.

Istuimme kustoksen eli oppiaineeni professorin huoneessa siemailemassa teetä. Kello tuntui kulkevan hitaasti. Minua jännitti kummallisen vähän.

Kello 12:15 astuimme auditorioon. Tuntui kuin olisin ollut joku muu. Aluksi jännitti, lopulta huomasin sanojen tulevan suustani. Tulin sanoneeksi jotain muka hauskaakin yleisön naurusta päätellen. Huomasin vilkuilevani kelloa. Laskin aikaa kuinka kauan minun pitäisi vielä selvitä. Lopulta väitös päättyi. Voi sitä helpotuksen tunnetta!

Lähdin ulos auditoriosta mikki yhä rintapielessäni. No tietenkin. Onneksi huomasin ja se tuli palautettua. Ihmiset onnittelivat. Kainaloni täyttyi kukkaista.

Minut valtasi suunnaton väsymys. Minua oli kehotettu juhlimaan. Karonkassa kuitenkin suurin ponnisteluin onnistuin pitämään itseni hereillä. Olin onnellinen päästessäni kotiin. Siemailin kotisohvalla iltapuku päälläni kuohuviiniä. Painoin pääni omaan tyynyyn raukeana.

Stressi se purkautui väsymykseen. Mutta nyt alkaa helpottaa.


P.S. Jostain kumman syystä minulla ei ole ainuttakaan kuvaa väitöksestäni tai karonkasta hallussani. Täytyykin pyytää niitä vierailta. Olen varma, että joku on kuvan napsaissut. Kuvitan tämän kirjoitukseni vuosien matkalta kertyneillä kuvilla. Yksityiskohta sillasta jonka yli niin usein kuljin ja kuljen yhä. Kuva, jossa vanha puuvillatehdas on.


2 kommenttia:

  1. Onnittelut! Pitkä matka on takana ja varmasti hetkiä kun ei millään jaksaisi jatkaa matkaa. Mutta, varmasti kannatti. Yritähän rentoutua ja levätä projektin nyt saatua päätökseen.

    VastaaPoista
  2. Ihan mahtavan hieno saavutus! Lämpimät onnittelut tuoreelle tohtorille!

    VastaaPoista

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan